kietaisin punakeltaisen rohkelikkohuivini kaulaan, ujutin sen reunaan pienen rohkelikko tupamerkin. Autoin sen jälkeen serkkuani laittamaan vihreänharmaan luihuishuivinsa kuolonsyöjä t-paitansa päälle ja asetin siihenkin tupamerkin. Vedin kylmiin jalkoihini punakeltaiset villasukat. Kello oli varti yli yksitoista illalla. Ketään ei paljon nukuttanut. Ilta oli kirkas ja lämmin, juoksimme elokuvateatteriin. Ovella oli iso Harry Potter juliste. Otin siitä kuvan. Sisällä oli kauhea tungos. Hymyilin muille rohkelikkohuivisille. Muutamassa kohtaa pilkisti punaisia päitä ja vihreähopeisia kravattejakin. Aloin pikkuhiljaa täristä. Väki liukeni kohti salia. Salin ovella oli lehtikuvaaja joka kuvasi Hagridiksi pukeutunutta tyttöä. Päästin pingottuneen naurahduksen. Kiipesimme salin parhaille paikoille, jotka olimme saaneet, koska olimme ensimmäiset liput hankkineet. Kello oli varttia vaille kaksitoista. Elokuva alkaisi 22 minuutin päästä. En pysynyt aloillani, pompin paikoillani, järsin kynsiäni ja kalisuttelin hampaitani. Mahaani väänsi, koska jännitin niin paljon. En tiedä miksi, olinhan lukenut kirjan varmaan viisi kertaa, joten tiesin mitä elokuvassa pitäisi tapahtua.
Vihdoin valot sammuivat ja mainokset alkoivat. Tartuin vieressä istuvaa serkkuani kädestä ja puristin niin kovaa, että serkkuni joutui huutamaan. Löysennin otettani. Vihdoin kaikkien trailereiden jälkeen, edessämme oli hopeinen Warner Brosin logo. Tärisin kovempaa kuin koskaan ennen.
Elokuvasta muistan vaan tarkemmin miettien sen, että se oli paras koskaan näkemäni elokuva. Sen efektit oli loistavia ja tietysti koska se on kaikkien aikojen parhaan tarinan päätös osa. Alexander Desplatin musiikki oli loistavaa ja monissa kohdissa itkin jo senkin takia.
Itkin oikeastaan koko ajan. Onnesta ja surusta. Monissa kohdissa nauroinkin täysillä. Esimerkiksi McGarmiwan laukoessa vitsejä ja Harryn tuijottaessa hölmösti Ginnyä. Ensi-ilta oli yksi elämäni parhaista kokemuksista. Tuntui kuin koko sali olisi ollut yhtä perhettä. Koko yleisö taputti seisaaltaan rouva Weasleyn huutaessa BITCH Bellatrixille ja Ronin ja Hermionen vihdoin suudellessa... Koko yleisö itki kun Kalkaros kuoli, koko yleisö itki kun Fred Weasley kuoli.... koko yleisö itki kun viimein Harry Potter saattoi lapsensa Tylypahkan punaiseen pikajunaan. All was well. Elokuva oli loppunut, en halunnut ottaa 3D lasejani päästä. En yleensä itkenyt muiden nähden. Siskoni tuli viereeni ja naurahti. Serkkuni vieressä sanoi; ''Voi sua..'' Siskoni sitten tokaisi; ''sä itkit koko aja.'' Kun juostiin takaisin autolle, kirkkaus oli kadonnut ja tilalla oli harmaa ja pilvinen taivas. Taivaskin itki. Ja minäkin itkin vielä monta tuntia. I will never forget you, Harry Potter. ♥