osa varmaan muistaa tän postauksen. Sillon mun luokkalaisen - yks mun parhaista ja lähimmistä ystävistä - issee kuoli. Se oli tosi kova paikka sille mun kaverille (tottakai) ja mulle. Oon tosi herkkä, ja vielä nykyäänki, viiden kuukauden jälkeen, itken usein mun isänsä menettäneen frendin puolesta. Oon myös muistaakseni maininnu, että täs mun kaverin isseen kuolemas oli taustana jonki asteen hoitovirhe: se issee oltais voitu pelastaa. Ku kuulin ton tiedon, niin olin silloo sen frendin kans välitunnil jaja - se oli jtn niin järkyttävää se tilanne. Mieti omalle kohalles: iskäs on kuollu ja sit selvii, et jos sen sairastelut ois otettu todesta, nii se ois pelastettu aika varmasti.
No toi ei sillee ollu tän postauksen aihe, vaan se, et yhen mun luokkalaisen pojan issee kuoli viime yönä. Tunnetaa aika hyvi, mut ei sillee olla kauhee läheisii, mut ollaa kyl vietetty aikaa samois porukois koulun ulkopuolel ja sit tunneilla ofc. Se poika on myös mulle sukua, ja siks tää koskettaa mun perhettäki tavallaan. Oon itkeny tässä siitä asti ku kuulin ja tuntuu jotenki vaan niin olemattomalta ja tyhjältä. Haluun vaan osottaa suurimmat osan otot tälle kaverille ja sen koko perheelle. Koittakaa jaksaa ♥
Kahen mun luokkalaisen iskä on kuollu puolen vuoden sisällä. Pistää vähän miettimään, et mitä jos se sattuis omalle kohalle. En tajuu mitä tekisin. Tuntuu niin pahalta ku joku menettää jonkun niin läheisen ku oman vanhempansa. Se on varmaa yks suurimmista suruista. Mun elämän kaks surullisinta päivää on ollu nää päivät jollon oon kuullu näistä kuolemista. En voi kuvitellakkaa kui surullista se ois sitte, jos se kuollu oiski toinen omista vanhemmista. Täl hetkel tuntuu vahvasti siltä, et oikeesti pitää olla kiitollinen omasta elämästään ja kaikesta hyvästä tässä elämässä, koska sitei koskaa tiiä koska menettää jonku tosi rakkaan. Ei tee paljo mieli valittaa jostai paskasta säästä tai omasta naamasta. Oikeesti elämässä on muutaki. Pitää nauttii jokasesta hengenvedostaan, vaan siks et saa elää. Siinä on jo paljo kiittämistä.