Kaikki jotka mut tuntee ja tietää, pitää mua jonkinsortin taiteilijasieluna. Pikkulapsena en leikkiny juuri koskaan. Mä vaan piirsin ja maalasin tai katoin elokuvia. Katoin saman päivän aikana jonku elokuvan lukuisia kertoja, ja niin oon tehny koko elämäni. Yritin kattoo pikkusiskojen kans leffoja pienenä, mut molemmat on aina kyllästyny. Jos kaikki haaveet vois toteutuu, mä ohjaisin, käsikirjottasin ja kuvaisin leffoja koko loppuelämäni. Näyttelemisestä puhumattakaan. Mä haluasin luoda tarinoita, näyttää tarinoita ihmisille. Piirtämisestä en ees vois harkita uraa, koska en oo omasta mielestäni ees hyvä siinä. Se on jääny vähä vähemmälle täs vuosien varrella, vaikka silti viikottain jotain rustailen vähintää matikan vihkoon.
Musiikkikin on kulkenu mun elämässä aina. En varsinaisesti teknisesti tiiä juuri mitään siitä, mutta osaan soittaa kitaraa ja bassoo ihan kiitettävästi. Mulla on ollu vähän aikaa haaveena semmonen, että saisin joskus opettaa joillekki ala-asteikäsille kitaransoiton alkeita. Tykkäisin toimia lasten kanssa. En todellakaan teinien, mutta semmosten alle 12-vuotiaiden. Koko ala-asteen haaveilinki opettajan urasta. Haaveilen silloin tällöin edelleen. Haluaisin opettaa kielikylpyluokkaa. Puhua kahta eri kieltä pikkusille ykkösluokkalaisille. Opettaa niille kaksikielisyyden heti pienestä, ettei se ois isompana sitte niin vaikeeta. Kielet on tärkeitä tulevaisuudessa. Maailma globalisoituu. Koulun jälkeen opettaisin ilttiksessä pikkusia rämpyttämää kitaraa ja pimputtaa pianoa.
Ehkä mä kuitenkin opiskelen matkustusalalle ja ryhdyn matkaoppaaks. Opettelen muiden maiden kulttuureita, kierrätän ihmisiä ympäri kauniita kaupunkeja, puhun eri kieliä. Nautin. En usko että sekään työ on ihan niin elokuvaunelmaa kun kuullostaa, mutta se ois semmonen työ mistä voisin myös tykätä. Saisin käyttää mun hyvää kielipäätä, saisin työskennellä ihmisten kanssa, saisin tutustua muihin maihin, matkustaa. Siinä sivussa voisin valokuvailla paljon. Voisin valokuvailla asiakkaita tai kaupunkia. Mainoksiin, valokuvanäyttelyihin. Haluan saada talletetuksi ikimuistoisia hetkiä, hymyjä, onnellisuutta. Haluan opiskella valokuvaajaksi. Haluan kiertää maailmaa rinkka selässäni, kamera kourassa. Haluan pitää blogia ja kertoa matkoistani. Haluan jakaa hetket, hymyt ja onnellisuuden koko maailman kanssa. En ikinä aio lopettaa kuvaamista. Aion kehittyä siinä niin kauan, kunnes mun sormet on niin hauraat etten jaksa pitää kamerasta kiinni.
Mä en aio päästää mun kroppaa rapistumaan. En aio hengata opiskelija kämpässä sipsipussi kourassa ja sikspäkki limsaa lattialla. En tuhlaa rahojani paskaan ruokaan. Tiiän, etten oo nytkää mikää huippu-urheilija ja syön silloin tällöin nytkin herkkuja. Mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Mulla on motivaatiota. Kun katon peiliin joskus silloin tällöin tyytyväisenä, tiedän, etten haluu ikinä menettää sitä tunnetta. Haluun pysyy kunnossa ja tietysti parantaa kuntoa niin hyväks ku vaan pystyn. En käy ulkona syömässä mitään paskaa, vaan säästän vaikka treenivaatteisiin. Syön sitte vaikka vaan salaattia jos se siitä on kiinni, mutta lupaan, että en anna kehoni luovuttaa. Ja mä haluun kannustaa muita ihmisiä samaan. Haluun käydä personal trainer kurssin ja auttaa ihmisiä parempaan elämään. Haluun kannustaa ihmisiä syömään paremmin ja nauttimaan hyvästä ruuasta.
Ja ehkä joku päivä, kun oon täyttäny 25, vien adoptiopaperit postiin. Siinä menee rahaa ja vuosia, mutta mä adoptoin Kiinasta pienen tyttövauvan ja rakastan sitä enemmän kun sitä luultavasti tultais sielä koskaa rakastaa. Kiinassahan ei tykätä tyttölapsista. Ja jossen ihan köyhyydestä kärsi, haluasin myös espanjalaisen poikalapsen. Ja mulla on täydellinen perhe. Luen iltaisin mun lapsille Siuntio Silosäkeen tarinoita. Aina sitä samaa kirjaa, koska se on kaikista opettavaisin. Ehkä opetan mun lapsiaki soittamaan kitaraa, jos ne vaan tykkää. Iltaisin katotaan Leijonakuningasta telkkarista. Puhun niille sekä suomee, että enkkua ja ehkä vähän myöhemmin myös ruotsia. Koska niinku jo sanoin, pienenä oppii parhaiten kielen. Valokuvaan niitä paljon, koska ne on maailman sulosimmat ja rakastetuimmat lapset. Pidän yhä silloinkin blogia ja jaan sinne kuvia hetkistä, hymyistä ja onnellisuudesta.
En tiedä millanen on tulevaisuus, mutta tämmösistä asioista haaveilen. Tiedän, etten voi saavuttaa luultavasti puoliaikaan, mutta aina saa haaveilla. Ken tietää jos oon ylipainonen ennen ku täytän 35 tai oon katkasuhoidossa huumeista 21-vuotiaana. Tai sitten oon jostain kumman syystä päätyny naimisiin kakskymppisenä ja vietän elämäni onnellisena jonku ydinperheen äitinä, oon toimistotyössä ja mun mies on autokorjaaja. Niinku mun omat vanhemmat. Ja joskus joudun itkemään tai joku joutuu itkemään mun kuolinvuoteella. Ja meille lopulta tulis yhteinen hauta jossa lukis mun ja mun miehen nimi. Mut mä en haluu rakastaa, koska en osais menettää. Ja tulevaisuus pelottaa. Entä jos elämästä ei tuukkaan elämisen arvoista ?