Tiistaina mulla oli viimenen kitaratunti. Sekä tän kevään että ainakin kyseisessä kaupungissa, koko mun elämän. Viis vuotta takana kamppailua soittoläksyjen ja jaksamisen kanssa. Innostusta on aina ollut, mutta aikaa välttämättä aina ei ihan tarpeeks. Rakastan kitaralla soittamista, mutta en oo koskaan pitäny itteeni kauheen hyvänä. Oon kuitenki sinnikkäästi käyny tunneilla, mutta jostain syystä kuvittelin että mun vikan tunnin jälkeen juoksisin iloisesti kotiin ja polttaisin tyyliin nuotit tai jotain vastaavaa. No ei se sit ihan tainnukkaa mennä niin.
No, ensinnäki mun ihanaparas opettajani, Jore, tajus nyt vasta etten jääkään Alavuden lukioon vaan meenkin Vaasaan. Se tuli ihan hirveen surulliseks siinä kohassa ja äkkiä mullakin iski päin näköä et en oikeesti tulis enää ikinä kitaratunnille. En enää näkis varmaan pitkiin aikoihin ainakaan mun ihanaa opettajaa. Mulle tuli ihan kauhee pala kurkkuun ja aloin vapista. Mä olin kuitenki harjotellu Beatlesin While my guitar gently wheeps -biisiä, koska halusin jäähyvästeiks laulaa ja soittaa mun opettajalle (ja en oo koskaan laulanu sen kuullen ennen!!). En oo kuitenkaa koskaa aiemmin opetellu kokonaista biisiä (siis muutakun jotain missä käytetään vaan tyyliin alle viittä sointua) ulkoo jostain syystä ja sanatki oli ihan hakusessa vielä muutama minuutti ennen tunnin alkua. Itku kurkussa, kädet vapisten, sanoja ja sointuja hapuillen mä pyysin tunnin lopuks et saisinko vielä soittaa sulle. Ja niin mä soitin ja lauloin ja muistin jokasen soinnun ja sanan. Lopuks vasta katoin Joree sen kyyneleisiin silmiin ja se vaan sano et, Sen lisäks et sä soitit täydellisesti niin sä myös lauloit niin. En oo varmaan koskaan saanu tällasta lahjaa, kiitos. Sit se halas mua ja toivo vielä kerran et jäisin Alavudelle. Ja ku astuin luokasta ulos niin hukuin varmaan omiin kyyneleisiin.
