kirjotettu torstaina
tänään mentiin parin kaverin kans viemään se kortti sille kaverille ja sen äitille. Ihailen sitä miten ne jaksaa hymyilläkki välillä, vaikka toiselta kuoli isä ja toiselta aviomies. Halasin sitä äitiäki. Tuntu mukavalta että se otti meidät sinne ja anto meijän puhua niille ja lohduttaa. Ei ois kiva jos joku tollases tilantees sulkeutuis ja eristäytyis. Me suunniteltiin että mentäis niille joskus hautajaisten jälkeen viettämään iltaa niiden seuraks ja yritetään kaikki siirtyy eteenpäi..
Mä itkin silti eilen illalla, vaikka luulin että kyyneleet oli jo loppu. Ku äiti tuli kymmeneltä illalla kotiin, mä menin vaa ja rutistin sitä ja itkin siinä. Ja itkin ja itkin ja itkin taas. Jossai vaiheessa nukahdinki sänkyyni. Aamulla kaikki tuntu unelta, huokasin helpotuksesta, mut pikkuhiljaa hoksasin ettei se voinu olla unta. Yhä mä odotin sielä kaverilla että se iskä tulis jostain kulman takaa ja kertois niitä vitsejänsä.. Itkettiin kaikki sieläki, mut se tuntu ihan hyvältä. Eilen meinasin tukehtua ja oksentaa ku itkin. Ei sitä tunnetta enää koskaan, kiitos.
Tästä lähtien mä arvostan jokaista ihmistä ainaki hieman enemmän ku koskaa ennen, ja aijon osoittaa jokaselle, kuinka paljo mä kaikista välitän. Ja ehkä joskus mäki löydän sen rakkauden, joka ei kuole, vaikka toinen ihminen kuolis. Ekaks mun pitää uskaltaa enemmän ja tästä lähtie mä yritän.