Mä en oo pitkään aikaan puhunut täällä mun ehkä hölmösti ajateltuna elämäni tärkeimmästä asiasta, Harry Potterista. Ne jotka mua on kauemmin seuraillu, tietää varmasti että kyseinen tarina merkitsee mulle mahottoman paljon. Siitä on kuitenkin jo kaksi vuotta, kun me kaikki jätettiin kyyneleiset hyvästit Harry Potterille. Elokuvateatterin valojen mennessä takaisin päälle lähes kahdelta aamuyöllä, mä itkin enemmän kun koskaan. Warner Brosin logosta lähtien itkin koko ajan pitkin viimeistä Potterin filmatisointia ja voin valehtelematta sanoa, että se ensi-ilta oli upein ja tunteellisin kokemus elämässäni. Siitä on tosiaan jo sen kaksi vuotta, jonka aikana on pitänyt hyväksyä että lisää ei ole tulossa. Tarina kuitenkin elää meidän kaikkien kirjahyllyissä, elokuvapinossa ja etenkin sydämissä. Hiljalleen on pitänyt alkaa keräilemään, lueskelemaan, katselemaan ja katsomassa ensi-illoissa uusia kirja- ja elokuvasarjoja, mutta niistä tärkein ei oo koskaan unohtunut. Harry Potter on aina se tärkein ja rakkain, ollut itselleni jo nelivuotiaasta asti.
Kaikki tosiaan alkoi kun pienenä nelivuotiaana tyttösenä näin Viisasten kiven vastajulkaistun VHS:n. Seuraavaksi muistan saaneeni joululahjaksi seitsemänvuotiaana ensimmäisen kirjan, mistä lähtien sain joka vuosi aina synttärilahjaksi tai joululahjaksi uuden riippuen siitä ehdinkö lukemaan siihen mennessä edellisen. Ensimmäisen ja viimeisen elokuvan välillä on tapahtunut mahdottomasti: oon kasvanut kirjojen ja elokuvien mukana, mikä onkin varmaan se tärkein syy miks mulla on niihin niin iso tunneside ja ne merkkaa mulle niin paljon. Mut on aina tiedetty Potterheadiksi, mikä on yleensä ollu ihan hyvä ja hauska juttu, koska osaan sitten aina kertoo kaikkea erilaista nippelitietoo (vaikken nyt sano että tietäisin ihan täydellisesti kaikkea..) ja ihmisistä on hauskaa miten paljon tommonen satukirja mulle merkittee. Mutta on mulla ollu huonojakin hetkiä - yläasteen alkupuolella mua kiusattiin koulussa ja suurin osa siitä liitty siihen kun olin vähän hiljanen hissukka loistavine koetuluksineen ja aina mukana kulkevine Pottereineen. Mut siis löysi seiskaluokalla usein yksin käytävältä lueskelemassa ties monennettako kertaa Pottereita, mistä tuli yhtäkkiä joku mun ikästen yleinen vitsi. Multa kyseltiin yhtenään tulinko luudalla kouluun ja kaikkee muuta hauskaa - ja se ei siis todellakaan ollu musta mitenkään päin hauskaa. Oikeestaan pidin mun elämää siinä kohtaa jonain 'maanpäällisenä helvettinä'... Ei nyt siitä sen enempää, tää ei oo mikään kiusaamispostaus. Se kaikki kuitenkin opetti mulle, että tapahtu mitä tahansa niin on pidettävä kiinni siitä mitä rakastaa eikä välittää siitä mitä muut ajattelee. Harry Potter on siis kirjaimellisesti kasvattanut mut ja varmasti monet teistäkin.
Se minkä takia mä aloin yhtäkkiä kirjottelemaan teille tästä aiheesta, on asia jota en osaa sisäistää oikeen vieläkään. En tiedä oikeen tarkasti tästä asiasta vielä mitään, kuten tuskin kauheen moni muukaan, mutta siis HARRY POTTER PALAA VALKOKANKAALLE ! Ainakin jossain muodossa. Pari päivää sitten Warner Bros ja J.K Rowling julkasi tiedon että Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -kirjasta tehdään filmatisointi, jonka käsikirjottaa itse Joanne. How fucking cool is that. Tää on niin mindblowing, että en pysy housuissani. Tona päivänä mun Twitter kirjaimellisesti räjähti, kun jokanen Potteriin liittyvä Twitter-tili twiittas tästä ja meinasin oikeesti lähteä juoksemaan maratoonin. Olin niin innoissani ja oon vieläkin. Mun elämällä on taas merkitys - Mä saan odottaa uutta Potteria.
(kuvat Potteriin liittyviä vuosien varrelta mun blogista.)