Pienet asiat saa käännytettyä monesti hymyn mun huulille. Huolimatta niistä monista huonoista päivistä mitä mulla on viime aikoina ollut, yritän aina muistaa kaikki hyvät jutut mitä elämässä mun ympärillä tapahtuu. Ehkei aina tarvikaan ajatella vaan itteä ja sitä miltä ittestä tuntuu vaan elää tavallaan muiden ilon kautta. Viimeaikoina oon tajunnut oikeesti esimerkiksi sen, että mun ympärillä on niin paljon enemmän ihmisiä kun useimmiten tulee ajatelleeksi. Joskus sitä vaan huomaa, että ihmiset jotka oot joko tuntenut tosi vähän aikaa tai joihin et uskonu koskaan ees tutustuvas, on ne kaikista tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset koko maailmassa. Ne joille puhut päivittäin ihan tavallisista asioista. Ne joille ei edes tartte puhua koko ajan, kun sen toisen olemassaolo on niin itsestäänselvää, ettei koko ajan tartte miettiä mitä sanoa seuraavaksi vai voiko vaan olla hiljaa. Mä uskon ja toivon, että nää jotkut ihmiset lukee tän ja joku niiden aivoissa loksahtaa kohdalleen - koska kyllä, mä voin puhua vaikkapa juuri sulle. Harvemmin tulee ylistettyä frendeille niiden merkitystä ja tärkeyttä, mutta voin tässä nyt kliseisesti sanoo että ilman teitä makaisin tuola sängyn pohjalla - tai ehkä seisoisin peilin edessä itkien. Ja harvemmin tulee myös sanottua tätä, mutta tyhmä-apina-idiootti-siskoni, oot mun paras kamuli. <3 Nähään pian!
Saattaa olla, että mulla on tänään vaan erityisen hyvä päivä, tai sitten oon oikeesti voittamassa itteni. Mun ajatuksissa pyörii vaan se koska pääsen taas salille! Oon löytänyt sen treenihullun taas ittestäni, vaikka aluksi tuntu etten ikinä saa mun kuntoa takaisin - koska keväällä tuli tosiaan käytyä aina sen neljä kertaa viikossa salilla ja muutenkin treenattua tosi paljon, sitten tuli kesä ja kaikki vähän niinkun jäi, kuten viime postauksessa mainitsin. Pelko oman kunnon huonontumisesta ahdisti ja ahdisti vielä sittenkin kun salille palasin. Nyt tunnen taas olevani elämäni kunnossa ja haluisin vaan huutaa koko maailmalle kuinka hyvä olo mulla nyt on. Tiedän että treenaaminen salilla ei oo kaikkien juttu, vaikka siitä tuntuu levinneen ihan hitonmoinen trendi-ilmiö nykypäivänä. Ite kävin ekan kerran salilla 13-vuotiaana, lähinnä äitin seurana ja en tykänny siitä oikeestaan ollenkaan. Lyllersin salille kerran viikossa ja ei siitä tuntunu tulevan koskaan mitään. Mut kasiluokalla aloin jostain syystä lisäämään treenikertoja, tulokset alko näkyä ja siitä se sitten lähti. Mä oon puntti-ihminen henkeen ja vereen, ja toivon etten koskaan lopeta tätä! Ja mut löytää aina sieltä missä on levypainoja ja tankoja, ei sieltä missä on niitä laitteita, jotka näyttää scifi-leffoista revityiltä. Joten jos joku sielä ruudun takana epäröi niin menkää ihmeessä kokeilemaan älkääkä luovuttako ekan kuukauden jälkeen !
Ja ne pienet asiat mistä aluksi mun piti ruveta kirjottamaan tais jäädä kun innostuin taas kertomaan salijuttuja... Tänään kuitenkin heräsin iloisena vapaapäivääni, koska musiikin koeviikkopäivä. Oon nyt tän loppuviikon aivan yksin täälä Vaasan kämpillä ja oli kiva herätä auringonnousuun, keittää ittelle pannullinen kahvia ja vaan hengata ilman mitään kiirettä. Toki huominen maantiedon koe vähän painaa päälle, mutta sain jo eilen luettue suurimman osan alueesta, joten en oo jaksanut siitäkään murehtia sen enempää. Itseasiassa taidan lukasta loppualueen tän kirjotettuani. Päivän aikana oon saanut paljon hyviä uutisia meidän Afrikan-matkasta, joka lähestyy lähestymistään. Enää 55 päivää! Hetken aikaa chattailtyäni lähin bussilla salille (oi hyvä jumala kun oli paras treeni), jonka jälkeen lämmitin ittelleni saunan ja tässä mä nyt oon. Ja vaikka uus venytys nipistelee mun korvassa, niin tiedän ettei siihen satu enää huomenna ja huomisesta puheen ollen oon menossa pitkästä aikaa kotiin! <3 Tää on hyvä päivä. Näitä lisää.
