Tänään mä menin tapani mukaan salille ja puin tavallista kireemmän paidan ylleni. Yleensä inhoan käyttää ihonmyötäisiä paitoja, mutta tällä kertaa mulla oli hooämmän löysät polvipituset treenihousut, joten aattelin että miksipäs en käyttäisi hieman käyttämättömäksi jäänyttä ihonmyötäistä treenitoppia, jotten muistuta liikaa jätesäkkiä. No siitä tuli kuitenkin sellanen fiilis - tiiättekö kun ei vaan pysty kattomaan peiliin? Kun oma peilikuva alkaa ahistamaan oikeesti. Ja oon aivan varma että muutama viikko sitten koko hemmetin paita olis pilannut mun koko treenin: oisin vaan jäänyt asettelemaan sitä paremmin ja peilailemaan, että josko jostain kulmasta näyttäisinkin hyvältä. Nyt kuitenkin otin itteäni niskasta kiinni ja yritin takoa päähäni ajatusta että sitä varten täällä ollaan; joku päivä näytän vielä hyvältä tässä ja ennenkaikkea tunnen oloni hyväksi tässä. Sitä vaan näkee ympärillään kaikki kymmenen kertaa parempikroppaset ihmiset, jollon helposti tulee ajateltua että ei tästä tuu mitään. Pitää kuitenkin AINA muistaa se, että se on jo askel parempaan kun sä oot sielä salilla. Sä et vaan istu himassa ja kato telkkaria vaan sä oot se joka on sielä treenaamassa ja tekemässä duunia sen eteen että tuloksia syntyy. Oli ne sitten isoja tai pieniä muutoksia niin lupaan, että niitä muutoksia kuitenkin tulee. Etenkin niitä psyykkisiä muutoksia. Ajattele niitä kaikkia ihmisiä, jotka ei koskaan jaksa edes lähteä siltä sohvalta - pidä ittees kunkkuna, koska sä oot se joka jaksoi. Älä vertaa ittees muihin sielä salilla, vaan niihin jotka vielä vetää mäkkärissä juustoateriaa tai makaa kotona sipsipussi kourassa. Näin mä yritän ajatella, ja ehkä alan pikkuhiljaa uskomaan sen itsekin!
Niinpä mä vedin ojentajille semmosen treenin, että hiusten peseminenkin tuntu mahottomalta kun ei saanut käsiä ylös. Treenin päätteeksi kävin vielä bodypumpissa ja se hiki ja maitohapot kyllä korvas yhen mitättömän huonon vaatevalinnan. Kun lähin salilta, laitoin kuulokkeet korville ja musiikkisoittimessa alko soimaan one directionin trough the dark, joka muistutti mua taas kerran siitä, että tunnelin päässä on valoa. Tänään oli eka kerta yli puoleen vuoteen kun mä en itkenyt, vaikka näytin omasta mielestäni liian isolta peilissä. Tänään oli eka kerta kun mä tiedostin jollain tapaa oikeesti sen, että ihan sama miltä mä näytän just nyt kun mä tiedän, että tää mukava lihaskipu joka puolella mun kehoa kertoo siitä että oon oikeesti tehnyt jotain. Ei Roomaakaan ei rakennettu päivässä.
... Bussissa istu vaunuissaan pieni tummaihoinen, ruskeasilmäinen lapsi ja se nauroi ja heilutti mulle ja myös bussikuski heilutti lähtiessäni. En voi sanoa että mulla ois ollu huono päivä. Aivan mahtava oikeestaan. Myös nää kuvat viikonlopulta piristää kummasti :3 aw.