Perillä alettiin heti vaihtaa rantakamoja, koska oli pakko vielä lopuksi kokea Lumley Beach ja Atlantin aallot. Kaupungin halki kävely oli jälleen kerran ihana ja oli huikeeta huomata, että tosi monet niiden kulmien kaupustelijoista muisti meidät tosi hyvin. Freetown on kaupunki, johon oon rakastunu, koska se on yksinkertasesti niin täynnä elämää. Tottakai oon myyty kaikille osille tästä maasta; maaseuduille ja kylille. Mutta Freetown on just sellanen kaupunki, jossa koko ajan tapahtuu jotain. Ihmiset pelaa fudista rannalla, kaupustelee ja ylipäätään vaan on ulkona yhdessä muiden kanssa. Se on se mitä Suomessa kaipaan; Suomessa pihalla ollaan lähinnä että päästään paikasta A paikkaan B. Kaikki muu hoidetaan sisällä. Täälä se lähtee niin yksinkertasesta asiasta, että 99% ''kaupoista'' on yksityisten ihmisten kojuja, ja niitä on varmaan tuhansia. Kaupankäynti, eli monen elämänehto, tapahtuu taivasalla, joten niin tapahtuu kaikki muukin. Toki Suomessa on törkeen kylmä ja eihän tätä ja Suomen kulttuuria voi millään tavalla verrata edes samassa lauseessa - ne on niin eri maailmoista. Mutta haluisin vaan sanoa ja korostaa sen asian tärkeyttä, että oltaisiin enemmän kontaktissa ihan kasvotusten ihmisten kanssa, jätettäis ne pahamaineiset älyluurit helvettiin ja alettais moikkailemaan välillä ventovieraitakin.
Viimmeks kun oltiin rannalla, yks pikkupoika tuli seisomaan mun eteen. Se kanto päänsä päälläisoa astiaa ja se sano jotain mulle vieraalla kielellä. Sen silmät oli niin surulliset, että saan kylmiä väreitä kun muistelen niitä. Kaikki täälä tuntuu olevan iloisia - mahottoman iloisia oloihinsa nähden. Mutta se poika vain tuijotti mua ja kun se ei reagoinut englantiin, en voinu kun katsella vaivaantuneena kun se tuijotti mustilla silmillään.
Tälläkin kertaa se sama poika tuli rannalla mun luo. En tiedä miks just mun, koska en nähny sen menevän kenenkään muun luokse kummallakaan kertaa. Se katseli mua ja kantoi edelleen päänsä päällä astiaa. Tuijotin sitä hetken sanomatta mitään ja meinasin jo yksinkertasesti lähteä paikalta. Kerjäläisille ja lapsille ei oo hyvä antaa rahaa suoralta kädeltä, mutta oli meidän vika ilta ja mulla oli taskussa enää 2000 leonen seteli (about 30 senttiä euroissa) ja mä päätin, että jos se poika mulle jotain antaa kipostaan vastineeksi mulle aivan mitättömästä summasta ja saisin sillä edes pienen hymyn sen huulille, mua ei jäis vaivaamaan sen surullinen katse. Ja niin kävi; annoin rahan sille pojalle ja se hymyili. Se hymyili niin isosti. Sitten se asetti hiekalle astiansa, joka paljastui sisältävän muutaman litran pähkinöitä ja pari vihosta revittyä sivua sekä peltipurkin. Sillä 30 sentillä sain peltipurkillisen pähkinöitä paperiin käärittynä, sekä maailman ilosimman hymyn, maailman sulosimmalta pojalta. En muuten oo koskaan saanu rahalleni niin paljon vastinetta. Kunpa mulla ois keino tehdä sama jokaiselle sen tilanteessa olevalle lapselle maailmassa.
Suolaisten aaltojen jälkeen pakkailtiin ja käytiin porukalla syömässä vielä vikan kerran. Sitten vetäydyttiin opiskelijoiden kesken yhden huoneen parvekkeelle, jossa istuttiin iltaa jutellen ja fiilistellen aina myöhään yöhön. Vastarannan valot heijastu pimeään mereen ja jostain kaukaa kuului reggaeta monta tuntia. Mun ympärillä oli mun sen hetken lempi-ihmiset ja toivottavasti tulevaisuudenkin hyvät ystävät. Kostea meri ja joku, joka kutitti mun jalanpohjaa.
Herätys oli 03.00. En mennyt nukkumaan.''
