Lentokentällä käytiin syömässä aamupalaa (söin pannareita, mums) ja ihan vaan odoteltiin ja odoteltiin, kunnes lopulta päästiin koneeseen. Mua väsytti, mutten halunnu nukkua. En halunnu missata mitään osaa matkustamisesta - koska se on yks reissujen parhaista osista. Se matka ja kotiinpaluu.
Koneessa katoin kolme kertaa Frozenin ja itkin joka kerta silmät päästäni. En tiedä johtuko se siitä leffasta vai matkasta vai mistä. Ehkä molemmista. Lopulta saavuttiin Lontooseen, jossa tehtiin viimehetken ostokset ja kahvittelut ja sit olikin aika nousta koneeseen kohti Helsinkiä. Ja ainiin, Jukka Hilden, oli ilo jakaa lento kanssasi.
Kun kone laskeutu turvallisesti Suomen kamaralle, mun korvissa soi:
''Been a lot of places /
I've been all around the world.
Seen a lot of faces /
Never knowing where I was...
Don't forget where you belong /
Home.''
Kotiin. Niin paljon kun rakastin olla Afrikassa, oli ihana päästä takaisin Suomeen. Viimeiset kyyneleet vuodatin koneessa One Directionin soidessa korvissa ja mietin vaan ''Don't cry because it's over. Smile because it happened.'' Oli turha itkeä kaiken loppumista, parempi oli vaan iloita kaikesta tapahtuneesta. Nielin kyyneleet ja ajattelin kaikkia ihania asioita. Katsoin ihmisiä mun ympärillä ja tajusin, että olin just kokenu elämäni parhaat hetket ja sellaset ihmiset joiden kanssa ne jakaa, ei koskaan unohdu.
Suomen yöhön astuminen oli kylmin kokemus ikinä (ja oon muun muassa käyny avannossa enemmän kun useesti). Onneks hotellin taksi haki meidät pian. Suomen tasaset pikitiet tuntu täydellisiltä Sierra Leonen möykkysten hiekkateiden jälkeen, hotelli tuntu luksusparatiisilta, vettä sai juoda taas hanasta, suihkusta tuli vettä, puhelimen verkko toimi, vessa veti, sängyssä oli peitto... Kahvia ja maitoa!
Pala mun sydämestä jäi Afrikkaan ja vieläkin joudun pidättelemään niitä kyyneleitä jotka lentokoneessa nielin muistellessani meidän reissua. Se anto mulle niin sanoinkuvailemattoman paljon, mutta se myös otti multa; en jaksa olla enää turhamainen, en jaksa haluta kaikkea maailman materiaa, ruoka ei oo mulle enää sama asia, koulussa oleminen on saanut aivan uuden merkityksen... Afrikka muutti mua niin paljon - se vei ison osa musta pois, mutta toi muhun sitäkin isomman palan. Palan joka teki musta jollain tapaa ehkä kokonaisemman, avarakatseisemman ja rikkaamman ihmisen. Ja mä toivon että muistan koko lopunikääni, että ihminen ei tartte onnellisuuteen mitään, mitä rahallla saa - ei ruokaa, ei vaatteita, ei teknologiaa - vaan jotain paljon enemmän. Afrikka otti multa palan mun sydämestä, enkä tiedä palaako se koskaan ennalleen.
Seuraavana aamuna junailtiin itsemme pakaisin pohjanmaalle, jossa vastassa mua oli itkuinen äiti ja rakkaat siskot. Kotiin tuleminen oli parasta ja pahinta.''
