Hyvästi.
Ainakin hetkeksi. Toistaiseksi.
Oon viimesen vuoden ajan miettinyt tän kirjottamista, mutta en oo milloinkaan saanut ajatuksiani kokoon tätä varten. En oo saanut nytkään, mutta musta tuntuu että on korkee aika sanoa teillekin ihan rehellisesti ja kaartelematta, että musta tuntuu että Superhero Stuff on ehkä tullut tiensä päähän. Oon kirjottanut tätä lähes viisi vuotta, mutta viimesin näistä vuosista on ollut enemmänkin viha-rakkaus-suhde koko hommaa kohtaan. Blogin kirjottaminen on ollu niin helvetin kauan iso osa mun elämää, että hommasta luopuminen tuntuu aivan mahdottomalta - mutta oon huomaamattani melkeinpä jo tehnyt sen. Enhän mä oo nytkään moneen kuukauteen postannut kun muutaman hassun kerran; postaustahti on kyllä välillä ollu ihan hyväkin, mutta sitten inspiraatio loppuu kun seinään ja mun lukijakunta vaan tuntuu hiipuvan hiipumistaan mun oman ristiriitaisen suhteeni tähän juttuun takia. Toisaalta, jopa nyt kun aloin jo kirjottamaan tätä, epäilys siitä aionko lopulta edes julkaista tätä on suuri. Bloggaaminen on mun elämäntapa, en mä voi luopua siitä.
Se ei oo kuitenkaan pitkään aikaan antanut mulle oikeastaan mitään. Mä en oo kokenu tarvetta jakaa täälä kaikkea. En oo oikeastaan pitkään aikaan ollu varma mitä edes haluan täälä jakaa tai kertoa. Tää on vaan ollut yks suuri sekametelisoppa mun elämästä ja ihan kaikesta joka siihen liittyy. Oon aina ollu erittäin itsekriittinen, mikä on johtanu siihen että oon piilottanut vuosien varrella satoja postauksia, muokannut ulkoasua monesti viikossa, ahdistunut koko hommasta, itkenyt ja halunnut poistaa koko paskan. Kuitenkaan, mitään en muuttaisi. Bloggaaminen on kasvattanut mua ja kasvattanut musta sen huomattavasti vahvemman ihmisen kun mitä olin silloin ala-asteikäsenä, kun jokanen ilkeä anonyymikommentti sai mut itkemään. Bloggaaminen ja te lukijat ootte kasvattaut mua monta vuotta ja uskon ja toivon olevani huomattavasti vahvempi ihminen kuin mitä olisin ilman tätä.
Vaikka en oo pitkiin aikoihin mikään maailman aktiivisin bloggaaja ollutkaan, tiedän, että sielä ruudun toisella puolella on varmasti joku joka on saattanut odottaa mun postauksia. Monet teistä jotka tuntee mut todellisuudessakin ja luette mun blogia - en tiedä... En tiedä mitä sanoa, koska ehkä se on se suurin syy miksi tää koko homma on ollut mulle niin helvetin vaikeeta kauan aikaa. Vaikka jokanen varmaan haluaa että oma blogi tulee luetuksi - ja kyllähän teitä sielä on todella mukavasti ollutkin, ainakin mun mittakaavassa - niin kuitenkin se fakta että niin moni mun tuttu lukee tätä, on saanut mut jotenkin alitajuisesti varpailleen. Kaverit, puolitutut, sukulaiset, opettajat, äiti... En syytä teitä.
En vaan halua ja jaksa tai edes pysty tekemään jotain mistä en enää nauti. Jotain mistä en oo nauttinut enää kuukausiin. Haen tässä ehkä jotain samaa kun Gerard Way kun se ilmoitti My Chemical Romancen hajoamisesta. Tää ei oo hyvästit, tää on kiitos. Kiitos ihan kaikesta. Mä en pysty hyvästelemään bloggaamista, mutta just nyt en osaa sitä jatkaakaan. Kuitenkin uskon ja toivon, että joku päivä, ehkä jo lähiaikoina löydän uuden alun ja siksi jätän tän vaan tähän. En pyyhi blogiani maailmankartalta. En tänään.