En aluks kuvitellut omistavani kokonaista postausta Midnight Memories:lle, mutta mun on aivan pakko. (edit: tästä tulikin vissiin mun koko musamaun läpikäymis-sessio.) Oon koko eilispäivän ja yön (moi vaan äiti, nukuin tosiaan kolme tuntia vaan viime yönä) kuunnellut kyseistä levyä ja tänä aamuna meno ei paljon muuttunu. Tälläkin hetkellä soi korvissa You & I ja kyllä, itken vieläkin. Ja kyllä, olen tietoinen että suurin osa biiseistähän on vuotanut nettiin jo pari päivää sitten, mutta halusin tietoisesti odottaa ja kunnioittaa julkasupäivää ja kuunnella vasta sitten kun se levy tosiaan tuli sinne kaupan hyllylle. En tiiä miksi, halusin vaan.
Tähän mennessä oon lajitellut mun musiikkimaun aika karkeasti kolmeen osaan: ekana ihan yleisesti rock musiikki, sisältäen reilusti raskaamman ja vähän kevyemmänkin rockin. Kasari, metalli, klassinen, punk, metalcore, postpunk, alternative, post-hardcore, 'emo' ja mitä kaikkia näitä nyt! Pikkutytöstä asti oon ollut se hevityttö ja emoaikoja tietysti unohtamatta, eli tämmönen yleinen rock-sielu on elänyt mussa oikeastaan jo ennen kun menin kouluun ja aina siitä eteenpäin. Tässä vuosikausia on mukana roikkunu mm. semmosia bändejä kun Beatles, My Chemical Romance, Paramore, Aerosmith, Bon Jovi, Bring Me The Horizon, 30 Seconds To Mars, Linkin Park ja uusimpia rakkauksia on Pierce The Veil, Sleeping With Sirens, Imagine Dragons, Bliffy Clyro, Never Shout Never...
Pari vuotta sitten innostuin kuuntelemaan indie & folk tyyppistä musiikkia, jossa muhun iskee tosi kovaa mieslaulajien raspiäänet ja akustiset kitarat ja muutenkin sellanen erilainen fiilis mitä akustisesta musiikista lähtee. Lempparina kaikista tän genren bändeistä on iki-ihana Mumford & Sons ja lisäks ihania on esim The Lumineers, Of Monsters And Men, Phillip Phillips, Rubik, Passenger, The Weepies, The Majority Says (jossa muuten naissolisti!), Tom Odell, French Films...
Ja vikana muttei todellakaan vähäisempänä: One Direction. Bändi jota en vaan osaa laittaa mihinkään rakoon. Bändi, jonka vuoksi kuuntelen erittäin harvoin kahta edeltävää musiikkigenreä. Hyvällä tuurilla saatan viikonloppuisin avata Spotifyn ja kuunnella jotain muuta kun One Directionia, mutta puhelin ja mp3-soitin mulla on täynnä vaan One Directionia, jota sitten kuuntelen aamut, päivät, illat, lenkillä, salilla, kaupassa, koulussa, kävellessä, syömässä, kaupungilla, kirjastossa, kokeisiin lukiessa, ennen nukkumaanmenoa, lukiessa... Koko ajan. Tähän mennessä aina kun joku on kysyny mitä musiikkia kuuntelen oon vastannu: ehkä jotain rockia ja indietä... ja sit One Directionia. Se on vaan tuntunu niin erilaiselta verrattuna kaikkeen muuhun, eikä se koskaan oo kuullostanut pätkääkään sellaselta musiikilta jota kuvittelisin kuuntelevani, mutta jostain syystä joka ikinen biisi on mun mielestä ollut aina maailman paras.
Jos 1D on tähän mennessä ollut mun mielestä täydellinen, niin en tiedä mitä se nyt on (the bestest, eh.) Kun pojat sano, että niiden uusin levy on aika lailla erilainen verrattuna vanhempiin, niin en oikeen ajatellu asiaa. Mutta kun kuuntelin Midnight Memoriesin kerralla kokonaan läpi, tajusin että voi hyvä jumala - se oikeesti täydentää mun koko musiikkimaun yhdeksi 18-kappaleiseksi CD:ksi. Tää nyt on vaan mun mielipide, mutta mä näen sen koko levyn yhtenä täydellisenä musiikin sekamelskana, jossa jokainen biisi on täydellinen. Vaikka kahdella edellisellä levyllä mulla ei mitään inhokkia olekaan, niin en kuitenkaan kaikista tykkää yhtä paljon. Nyt en voi kun rakastaa joka sekuntia tolta levyltä. Levy sisältää jollain tapaa vieläkin sitä ihanaa, ''normaalia'' 1D:tä, esimerkiks biisit Best Song Ever, Why Don't We Go There ja Diana on semmosia jostain syystä. Mut sit hittosoikoon esimerkiks Happily biisin kitarat, taputukset ja taustahuutelut ja kaikki - voi hyvä jumala - tulee niin vahvat folk-vibat etten kestä. Samoin esim Through The Dark sisältää aivan ihanaa kansanmusiikkimaista kitaraa.
Ja sit kaiken huippuna varmaan osa koko albumin biiseistä on ihan täysverisiä rock-biisejä. Jos Take Me Home:n Rock Me oli jonkun mielestä jollain tapaa rock, niin kuunnelkoon biisit kuten Midnight Memories ja Little Black Dress (jossen paremmin tietäis niin olisin ihan varma että nää on jonku kasaribändin biisejä. Enkä ois koskaan uskonu sanovani tätä 1D:n biisistä... mihin tää maailma on menossa...), Little White Lies, Better Than Words ja Alive. Ja kaikkien meidän herkistelijöiden onneksi albumi sisältää itkubiisit kuten You & I, Don't Forget Where You Belong, Right Now, Story Of My life ja Half a Heart.
Midnight Memories on siis ainakin omasta mielestäni ihan puhdasta kultaa. Saatan olla directionerina hieman puolueellinen, mutta jos sulla sattuu olemaan One Directionista semmonen käsitys että ne laulaa autotunella paskoja rakkausbiisejä joita kuuntelee vaan 10-vuotiaat tytöt tai vaihtoehtoisesti kaikki maailman tytöt jotka ei keksi mitään muutakaan kuunneltavaa ja koska kaikki muutkin kuuntelee niitä ja koska pojat on niin hyvännäkösiä (... no se on kyllä ihan hyvä syy), niin suosittelen lämpimästi kuuntelemaan niiden uusimman albumin. Heti. En siis hae tällä sitä, että yhtäkkiä kun 1D tekee jollain tapaa erilaista musiikkia, kaikkien tulis juosta kauppaan ostamaan niiden levy ja rakastua niihin siltä seisomalta. Haluan vaan sanoa kuinka paljon mä rakastan tätä uutta levyä ja ylipäätään näitä jätkiä, jotka päivä päivältä merkkaa enemmän ja enemmän. And I guess I'm not the only one here?
Jos aiemmin en saanut One Directionia sopimaan omaan musiikkimakuuni - koska se oli niin erilaista mitä
yleensä kuuntelen - niin nyt voin sanoa että mun maailmankuva on nyt siinä pisteessä, että One Direction on mun musiikkimaku.
