aina ei hymyilytä

Mua itkettää taas ja on itkettäny jo useena päivänä. Vaikka kaikki mun elämässä tuntuu olevan tällä hetkellä enemmän ku täydellistä, iltasin kun oon yksin ja katon itteäni peilistä... No kyllä te tiedätte. Kaikilla on näitä, ja kokemuksesta tiedän että oli minkä kokonen tahansa, näitä on ja tulee aina olemaan. Mutta mä oon kovaa vauhtia palaamassa siihen kun näitä oli joka päivä. Joka ikinen päivä. Mä oon niin kauan osannut hokea ittelleni, että mulla on hyvä olla ja että kaikki on menossa hyvään suuntaan, että nyt tuntuu kun mut olis pudotettu kalliolta alas. Mä olin oikeasti kuukausia leuka pystyssä peilin edessä, tyytyväisenä siihen edistykseen - en täydellisesti kokonaisuuteen - mutta oikeasti osasin jollain pienellä tapaa iloita siitä mitä näin. Olin niin ylpeä ittestäni.

Afrikan matka, vaikkakin oli yks elämäni parhaista kokemuksista, aiheutti mulle kahden viikon liikuntatauon, jota seuras aivan järkyttävä kynnys lähteä takasin liikkumaan. Mun salikortti oli loppu, niinpä lähin lenkille. Ei mikään hyvä idea, viime juoksemisesta kun oli varmaan 2-3kk. Hyvä että jaksoin kilometriä juosta. No lopulta ähkin ja puhkin viis kilometriä ja parina päivänä se sama uudestaan. Eipä siitä paljo nauttinu, ku tuntu että juoksukunto oli aivan rapistunu syksysestä kun kävin 3-4 kertaa viikossa juoksemassa. Talvi on menny melkeenpä kokonaan ilman. Noh, siinä tuli semmonen nyrkki vasten naamaa fiilis, vaikka juoksun jälkeen oli hyvä fiilis, mutta eipä oikeestaan siinä juostessa. Kävin tossa pari kertaa salillakin, joskin uimahallin salilla, joka tuntu niin ventovieraalta kun viime kuukaudet oli tiiviisti viettäny gymillä. Treeni ei tuntunu oikeen missään - tai siis tuntuhan se joo; mun ''jalkapäivä'', joka kesti varmaan 40minsaa - koska en vaan jaksanut, ja tuli niin luovuttaja fiilis ja menin tyyliin venyttelysaliin rääkymään vittuuntuneena itteeni - tuntu varmaan viikon.

Kaiken huipuksi tulin pääsiäisenä kipeeksi ja otin kivasti taas takapakkia. Sairastelusta kun pitäis aina tarkasti parantua, mutta oon niin malttamaton. Haluisin treenaamaan, vaikka tiedän että se ei luista niinkun ennen. Se kun treenaa melkeen joka päivä pitkän aikaa ja yhtäkkiä pitää monen viikon tauon - jotenki tuntuu että kunto on ihan luhistunu kokonaan pois. Tunnen itteni suoraansanottuna valaaks joka makaa sängyn pohjalla ja mutustaa suruunsa liikaa näkkäriä ja puuroa. (Oikeesti, mun syöminen menee kipeenä ihan vituiks, kun unohdan päivärutiinit ja alan mättäämään tylsyydessäni ruokaa. Muttakun mun periaattella ei saa syödä mitää epäterveellistä, niin saatanpa syödä kolme lautasellista puuroa ja pyöriä sitten takasin huoneeseeni. Hitto.) Mutta niin, haluun treenaamaan, treenaamaan, treenaamaan... Mulla on ikävä sitä kun se luisti kun unelma ja kroppa huusi koko ajan lisää. Nyt kroppa käskee mun vaan maata sängyssä, mutta mieli haluis tehdä jotain, jotta se liikunta tuntuis taas samalta - etenki juokseminen.

Se mikä mua tässä eniten harmittaa, on oikeesti se yks asia minkä tajusin oikeastaan vasta äsken. Koko tän lukuvuoden aikana - syksystä tähän päivään (huom, jouluna söin suklaatia, koska perinne!) - en oo syönyt ainuttakaan herkkua (en tietenkään täydellisestikään oo syöny, aina tulee lipsumisia mutta lähinnä syön liikaa sitä ''terveellistä ruokaa''), oon käynyt läpi hittosoikoon jonkin asteen masennuksen ja syömishäiriön, treenannut oikeasti välillä kuin hullu ja ollut välillä ihan hemmetin tyytyväinen omaan aktiivisuuteen ja tuloksiin --- mutta mikään ei oo kuitenkaan muuttunut. Saan ehkä revittyä salilla jonkin verran isommilla painoilla, mutta se minkä haluaisin taas kokea on se maailman paras tunne kun vaatteet sopii päälle, istuu hyvin ja niissä on mukava olla. Siivosin äsken mun vaatekaappia ja sovittelin siinä sitten jotain vaatteita, joita oon käyttänyt esimerkiks vuos sitten - ja siis oikeesti näytän aivan jäätävältä. Ymmärtäisin jos ne ei menis tyyliin reisistä, sillon vois aatella että no lihakset tässä vaan on kasvanu, muttakun tuntuu että mun vyötärö on kadonnu jonnekki kankkulan kaivoon ja haluisin kovasti kyllä löytää sen. Ei siinä, ainahan voi ostaa isompia ja istuvampia vaatteita??? No, voin ilokseni ilmottaa olevani isointa kokoa mitä normikaupoista saa.

Ärsyttää ja potuttaa, kun tuntuu ettei mikään oo tuottanut tulosta ja kaikenlisäks treenaaminen on ottanut vähän takapakkia. Mutta mitä pidemmälle mä tätä postausta kirjotan, sitä typerämmältä itteni tunnen. Mä en oikeesti oo tällänen. En aio olla se sama Sanni, joka oikeesti vaan vajos. Mä en enää koskaan lopeta syömistä, enkä varsinkaan liikuntaa. Tiedän että en voi elää ilman kumpaakaan, ja kaikista paras olo mulla on puhtaan ruuan ja ison määrän liikuntaa jälkeen. Vaikka välillä laiskotuttaa tai tekee mieli syödä paljon, niin mun kroppa ei vaan tykkää siitä. Mutta, niihin pienempiin farkkuihin mahtuminen JOSKUS ois enemmän kun suotavaa. En oikeen tiiä mitä pitäis tehdä, vetää syöminen yksinkertasesti tietyks aikaa aivan tiukille? Ainakin aion treenata niin paljon kun ikinä vaan jaksan, koska tiiän että musta on siihen. Lupaan sen tässä, niin kans teen sen. Ei sillä että liikkuisin teitä varten, mutta mun on helpompi toteuttaa asioita joita oikeesti lupaan.

Nata kirjotti jäätävän hyvän postauksen, joka jollain tapaa tsemppas ja anto vertaistukea omaankin tilanteeseen. Oli nastaa lukee, että ei se muillekkaan oo aina niin helppoa. Mut mikäs siinä, meikäläinen yrittää kerätä ittensä ja parannella tätä kuumetta ja flunssaa ja sit alkaa taas tositoimet!! Huh, tiiättekö helpotti ihan ylipaljon saada tää kaikki kirjotettua ulos. Lopetin itkemisen ehkä kolmannessa kappaleessa. :-) Treeni-iloja!!