my journey in africa - part 1

Haluun aluks pyytää anteeks tätä hervottoman pitkää hiljaisuutta. Oon ollu reissun jälkeen järkyttävän väsyny ja mulla on ollut ihan hitosti kaikkea duunia PLUS että konekkin tuli huollosta vasta pari päivää sitten... Anyway, tässä sitä nyt kumminkin ollaan! Melkeen kaikki kuvat on jo läpikäyty ja tekstitkin kirjotin jo matkalla, joten postauksia tulee nyt sitten oikeen urakalla. Stay tuned guys!!

26.3-27.3 ''Kello 16.25 Meidän juna lähti Vaasasta Etelä-Suomeen. Reilut neljä tuntia kulu, kunnes oltiin Tikkurilassa, jossa hypättiin bussiin joka vei meidät Vantaalle hotelliin. Sielä safkattiin ja yritettiin ehkä vähän nukkuakin. Aamuneljältä syötiin nopee aamupala ja hypättiin taksiin, joka vei meidät Helsinki-Vantaalle. Nappasin mukaan Starbuckisin (ai hyvä jumala että oli hyvää... Caramel Macchiato. Uskalsin poiketa perinteisestä, jee hyvä mä!) ja sitten suunnattiin koneeseen. Perus lento Suomesta Lontooseen kesti sen kolme tuntia, jonka jälkeen hengailtiin Heathrowlla nelisen tuntia.

DSC_0014

Mua ei missään vaiheessa jännittänyt tai pelottanut oikeastaan ollenkaan. Kun saavuttiin Lontooseen, olin vähän tippa linssissä, koska se paikka on mulle jotain äärettömän tärkeetä. Olin siinä kohtaa ihan järjettömän ilonen, että lähin tänne - vaan se että pääsin pikavisiitille Lontoon lentokentälle (ja kuulemaan lähellä sitä saamarin aksenttia, en ehkä kestä<3) sai mut itkemään onnesta. Mut mikä Lontoota seuras on ihan beyond the words. Jotain mitä en oo koskaan ennen kokenut. Ja ken tietää tuunko koskaan kokemaankaan. Toivottavasti.

7 ja puoli tuntia koneessa sisälsi mun kohalla Gravity (<3), Twelve years a slave (o m g) ja Thor 2 (...<3). Ikkunassa maailman upein Afrikan manner maailman upeimmassa auringonlaskussa. Elämäni ekat kunnon turbulenssit tuntu lähennä hauskalta vuoristoradalta. Ja kun laskeutuminen vihdoin alkoi ja Thor loppui, etin siitä lentokoneen telkkari-dvd-radio-pömpelistä musiikkia ja tsadaam löysin One Directionin albumin. Viimeiset 20min lennosta kuuntelin 1D:tä, sitä yhtä asiaa, jonka sain mukaani tänne ja joka tuntuu jollain tapaa kodilta. Kaikki ihmisetkin oli vielä alussa mulle ihan ventovieraita, vaikka nyt ollaankin tutustuttu jo tosi hyvin, eikä musta tunnu mitenkään epävarmalta.

DSC_0012

Viimeiset sävelet Best Song Everistä soi kun kone laskeutui. Kun astuin ulos koneesta, tuntu kun (voitte kokeilla tätä ite) ois menny 120 asteiseen saunaan toppavaatteilla ja hengittäny paksun huivin läpi. Hiki virtas otsalla, vaikka ulkona oli pilkkopimeetä - oli melkeen keskiyö.

Sierra Leonen lentokenttä oli ensiaskel jonkinasteiseen kulttuurishokkiin. Kun edellinen lentokenttä oli ollut Euroopan suurin, niin tän maan kentä tuntu ehkä maailman pienimmältä. Yhdessä pienessä huoneessa passin ja viisumin tsekkaus ja laukkujen noutaminen. Heti myös huomas ihmisten ystävällisyyden. Oli hienoa, vaikkakin helvetin hikistä päästä perille.

Hypättiin pikkubussiin ja meidät vietiin eräänlaiseen satamaan, josta pääsi lautalla ja moottoriveneellä Freetowniin nopeinta reittiä. Kuunvalossa, tähtitaivaan alla, kuuman merituulen puhaltaessa me mietittiin, että missä me oikeen ollaan. Palmupuiden alla odottamassa pikkupaattia, joka kuljettais meidät merelle - edessä vaan mustaa tyhjyyttä. Pelottavaa, mutta hemmetin jännittävää. Enkä osannu kun hymyillä.

DSC_0027

Ja kun mä siinä kävelin laiturilla veneelle, näin ensimmäisen sierraleonelaisen pikkulapsen. Se yritti kurottaa laiturille ja se selvästi kerjäs rahaa ja ruokaa. Sen melkeen mustat silmät näytti niin surullisilta, että mun teki mieli hypätä alas ja halata sitä. Mut maailma ei oo niin yksinkertanen. Vaikka haluais auttaa, niin asiat ei oo loppupeleissä niin simppeleitä. Mä en tiiä mitä voisin tehä auttaakseni sitä, mutta sen tiiän, että mä haluan ja aion oppia elämään vähemmällä. Ainakin se sais mun omantunnon kolkuttamaan vähän vähemmän sillon kun ajattelen sitä, kuinka hyvin kaikki Suomessa on ja kuinka vaativia ja turhamaisia me kaikki silti ollaan, vaikka samaan aikaan toisaalla eletään huomattavasti huonommissa oloissa. Ja ne mustat, surulliset silmät yön pimeydessä jää varmaan ikuisesti muistuttamaan mua siitä.

Lopulta päästiin veneeseen - ilman turvavöitä, päällä pelastusliivit joita ei saanu edes kiinni. Aallot löi korkeempina kun oon koskaan nähny, ja niin me vaan paineltiin eteenpäin. Tuuli iski kasvoihin melkeen kipeesti ja merivesi pärsky kasvoille. Mun naama levis iloseen virneeseen - se oli niin hienoa. Siinä kohtaa aattelin, et tää jos mikä on YOLO.

DSC_0009

Ensikosketukset todelliseen afrikkalaiseen kulttuuriin tuli, kun ajettiin minibussilla Freetownin läpi meidän hotellille. Aina sitä telkkarista näkee, mutta todellisuudessa sitä on vaikee uskoa, että iso osa maapallon väestöstä elää tällasissa oloissa. Öinen kaupunki oli jollain pelottavalla tapaa kaunis, ja siinä kohtaa sitä tais vähän jo tajuta että millaseen paikkaan sitä oltiin tultu.

Kun vihdoin saavuttiin hotellille, käytiin porukalla juomassa limsat ja juteltiin vähän tunnelmista. Malariaverkkojen kiinnityksen jälkeen mentiin hikisinä ja uupuneina nukkumaan.''

DSC_0032
 

TANNIFLOATS | Copyright © 2012 | Powered by Blogger