Lopulta saavuttiin Bon hotellille, jota ympäröi korkeat muurit ja metallilangat. Tää on varmaan kaupungin kallein hotelli ja tän kaupungin mittakaavassa se tarkottaa käytännössä, että huone on pieni neliö, kaks sänkyä, satunnaisesti toimivat sähkö ja vesi (lähinnä öisin). Mutta en valita, onhan tää matka kuitenkin vähän extreme. Ja noilla tuola hotellin muurien ulkopuolella on aivan varmasti huomattavasti huonommat olot... Oppiipahan Suomessa arvostamaan semmosiakin asioita kuin vessan vetäminen, suihku ja huoneen valot.
Ekana päivänä kun tultiin sillä veneellä Freetowniin tavattiin ''satamassa'' norjalainen lääkäri ja sen tytär. Aamulla haettiin myös ne minibussilla meidän mukana Bohon. Illalla sitten istuttiin oikeen kunnolla alas ja juteltiin niiden kanssa. Meillä oli aivan mahtava ilta hyvn afrikkalaisen ruuan äärellä (joskin hemmetin tulisen) - ja voi hyvä luoja, en oo varmaan koskaan puhunu niin paljon englantia putkeen!
Illalla siinä mennessä hikisenä taas nukkumaan (kun suihkut ei toiminu ja Bon lämpötilakin huiteli viitisen astetta korkeemmalla on Freetownissa, jossa ilmaa kevensi hieman kuuma merituuli. Eli siinä +40 asteessa mentiin) mietin siinä, että kumpa pääsisin kotiin ja suihkuraikkaana ja puhtaana nukkumaan. Mulla oli tosi huono olo illalla ja olin vaan niin väsynyt. Tämmösessä maassa reissaaminen ei oo mikään unelma loma, ei todellakaan, enkä mä sitä odottanutkaan. Mutta ennen kun edes kerkesin viemään ajatuksiani loppuun, naurahdin ääneen; tää on niin paljon enemmän kun pelkkä oma hyvä olo. Se että ollaan täälä auttamassa niin monia, että oma mitätön kuumuus, hikisyys, pääkipu ja nälkä on aivan toissijasia. Ja kun nään kun nää ihmiset hymyilee mulle, oon itekin onnellinen. Onnellisempi kun ikinä.''